Sisältövaroitus: teksti sisältää mainintoja lähisuhdeväkivallasta, itsetuhoisuudesta sekä viittauksia seksuaaliväkivaltaan. 

Otavan asunnottomuus alkoi, kun hän 16 vuotta täytettyään joutui lähtemään kotoa. 

“Välit vanhempiin romuttuivat aika totaalisesti, kun he tajusivat, etten muutukaan maagisesti teini-iässä heteroksi kuten he olivat toivoneet tai olettaneet. Asiaa pahensi se, että aloin ilmaista omaa seksuaalisuuttani avoimesti.” 

Elämä kotona alkoi muodostua väkivallan kierteeksi: mitä vähemmän vanhemmat kokivat voivansa hallita Otavaa, sitä enemmän he käyttivät väkivaltaa – ja sitä enemmän Otava kapinoi. Lopulta tilanteeseen puuttuivat poliisi ja lastensuojelu. 

“Minut suljettiin laitokseen ja kun pääsin sieltä pois, tiesin, että jos en halua joutua takaisin, ei kannata mennä kotiin. Enkä mennyt.” 

Yöt Otava monesti vain käveli ympäriinsä. Lukion ovet aukesivat puoli kahdeksalta arkiaamuisin. Otava laittoi herätyskellon soimaan ja nukkui sohvalla ennen päivän oppitunteja. Eräänä syystalven yönä hän yritti vielä nukkua lukion katoksen alla, kunnes tajusi, että kylmää on siirryttävä pakoon sisätiloihin. Pieni pelastus löytyi vuorokauden ympäri aukiolevasta Kampin bussiterminaalista, jonka puisilla penkeillä saattoi nukkua, kunhan pysyi istuma-asennossa. 

“Katsoin aina varmuuden vuoksi jonkun aamubussin, jos vartijat tulisivat kysymään jotain.” 

Vartijat eivät koskaan tulleet, mutta kerran, kun Otava oli menossa nukkumaan rullaportaiden alle, he varoittelivat, että sinne ei kannata mennä. 

Parhaimmassa tapauksessa Otava pääsi “lomalle”, syömään ja nukkumaan kavereidensa luo. Samassa osoitteessa saattoi mennä viikkokin, mutta nukkuminen oli kaikkiaan pintapuolista ja katkonaista. Peseytymään pääsi vaihtelevasti, eikä puhtaudesta tullut enää niin kovin piitattua.  

“Joskus kävin liikuntasalin pukuhuoneessa suihkussa, mutta se taisi olla enemmän sitä, että yritin lämmitellä.” 

Kaverit myös antoivat Otavalle vanhoja vaatteitaan ja toivat rasiassa ruokaa. Kun tuntematon nainen ojensi hänelle kerran jogurttipurkin, Otava itki ilosta. 

“Kai minua katsottiin kuin jotain kulkukoiraa: säälien, mutta ajatuksella, että ei sitä voi kotiinkaan ottaa.” 

Asunnottomien kesken solidaarisuutta oli muun muassa se, että toinen koditon vinkkasi toiselle taloyhtiön pesutuvan, jossa seuraavan yön pystyi nukkumaan. Kadulla löytyi kuitenkin myös heitä, jotka kodittomuuden tunnistaessaan käyttivät tilannetta kylmästi hyväkseen. 

“Aika paljon tuntemattomat miehet tarjoutuivat viemään kotiin, “ihan vaan nukkumaan ja syömään”. Joskus menin.” 

Otava jaksoi, koska ajatteli, ettei muita vaihtoehtoja ollut. Tuttavat laitoksissa ja lastenkodeissa varoittelivat, että kyseisiä paikkoja kannattaa välttää. Luokkakaveri ei osannut päättää, matkustaako lomalla Espanjaan vai Kreikkaan, kun samaan aikaan Otava mietti, varastaisiko tänään ruokaa S- vai K-marketista.  

“Asunnottomuus oli kuitenkin lopulta sitä, että oli jatkuvasti väsynyt, kylmä ja nälkä. Aina piti valita huonoista vaihtoehdoista se vähiten paha.” 

Otava uskoo olleensa muiden silmissä “kiintiöfriikki”, jonka kustannuksella naureskeltiin. 

“Teippasin kenkiäni ilmastointiteipillä ja pidin muovipusseja kengissä, ettei sukat kastuisi. Olin melkein aina samoissa vaatteissa, leikkasin rastoja pois tukasta ja join viinaa avoimesti. Toisaalta, saattoihan ne vaan ajatella, että olen punkkari.” 

Otavan asunnottomuus myös kiehtoi ihmisiä. Esimerkiksi kerran eräs kulttuuriantropologin luonteella varustettu koulukaveri halusi nukkua tämän kanssa ulkona. Opiskelija oli varustautunut yöhön taivasalla mukanaan makuupussi, termospullo sekä liuta kysymyksiä. 

“Keskellä yötä hän kuitenkin tilasi taksin ja halusi kotiin nukkumaan, koska oli niin kylmää ja märkää. Mutta hän otti minut mukaansa, mikä oli ystävällistä.” 

Kilttien aikuisten maailmassa Otavan asunnottomuus oli julkinen salaisuus, johon kukaan ei oikein puuttunut. Opettajat antoivat erivapauksia ja mahdollisuuden toisensa perään siinä missä toinen putosi kolmannesta poissaolosta kurssilta. 

Opettajat suhtautuivat kovin ymmärtäväisesti myös siihen, että Otava nukahteli milloin mihinkin. He antoivat tämän nukkua, ja tulivat herättelemään vasta kun koulu alkoi mennä kiinni ja samalla kertoivat, mitä läksyjä pitäisi tehdä tai milloin on seuraava koe. 

Asunnottomuutensa ajan Otava oli lastensuojelun asiakas, mutta tapasi heidät ainoastaan kerran ennen kokemustaan. 

“Tapaamisessa he kysyivät, mitä tarvitsen ja vastasin, että rahaa. En saanut rahaa enkä tavannut heitä koskaan uudelleen. Myöhemmin minulle selvisi, että tietoihini oli kirjattu asiakkuuteni ratkenneen.” 

Vihdoin Otavan elämäntilanne tuli puheeksi koulupsykologin kanssa, jonka vastaanotolle hän muista syistä hakeutui. Psykologi ohjasi Otavan turvakotiin, jossa häntä autettiin hankkimaan pankkitili, kelakortti ja poste restante -osoite. 18 vuotta täytettyään Otava sai huoneen solusta. 

“Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen minulla oli oma tila, jossa sain olla rauhassa ja ovi, minkä sai lukkoon.” 

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Sitä jo toivoisi. Otavan henkinen tilanne kuitenkin paheni radikaalisti, kun hän joutui kohtaamaan sellaisia elämisen haasteita, joita asunnottomana oli onnistunut välttämään. 

“Aloin muun muassa hamstraamaan tavaraa huoneeseeni. Ihan satunnaisia juttuja, kuten liikennemerkkejä ja ilmaisjakelulehtiä.” 

Samaan aikaan Otava putosi lukiosta, koska ei halunnut mennä enää ulos. Kun muut aamulla lähtivät kouluun, Otava laittoi huoneensa oven sisältäpäin lukkoon. 

“Olin tehnyt asunnottomana pimeää työtä, mutta nyt minulla oli yhtäkkiä toimeentulotukea, joten käytännössä mikään ei pakottanut minua lähtemään ulos.” 

Ruokaakin olisi ollut varastamisen sijaan vara ostaa, mutta Otavalle ei tullut enää nälkä. Sosiaalitoimistosta hän sai sängyn, mutta ei pystynyt enää nukkumaan. 

“Minulla oli yhtäkkiä kaikki se, mitä niin kovasti olisin kahden vuoden ajan tarvinnut, mutta voin vaan koko ajan huonommin. Lopulta yritin tappaa itseni ja menin psykoosiin.” 

Otava otettiin suljettuun laitokseen, mikä jälkikäteen ajateltuna oli hänen mukaansa oikeastaan parasta, mitä siinä kohtaa saattoi tapahtua. Osastohoidon jälkeen Otava muutti asumiskuntoutusyksikköön ja sai tilaisuuden opetella elämisen taitoja omaan tahtiin. 

Toipuminen asunnottomana vietetyn ajan tapahtumista ei ole kuitenkaan ollut lineaarista, ei Otavankaan kohdalla. Aikuisiällä hänen kuntonsa romahti ja hän joutui keskeyttämään yliopisto-opintonsa, kun iltapäivälehtien otsikoihin nousi mieshenkilö, jonka luona Otava oli oleskellut asunnottomuutensa aikana. Otsikoissa tavoiteltiin tekijän uhreja. 

“Kohdallani rikos oli ehtinyt vanhentua, joten selvisin niin sanotusti vähällä, enkä joutunut esimerkiksi osaksi oikeudenkäyntirumbaa. Tapaus sai minut kuitenkin oivaltamaan, että jos tämä kyseinen rikos oli ehtinyt vanhentua, olivat vanhentuneet kaikki muutkin rikokset, joiden uhriksi alaikäisenä asunnottomana jouduin.” 

Toinen Otavalle vaikea asia on ollut katsoa ystävien lapsia, jotka nyt ovat sen ikäisiä kuin hän itse asunnottomuutensa aikaan. 

“Olen tajunnut olleeni asunnottomuuden aikaan vielä ihan lapsi, vaikka kuinka uskottelin itselleni, että olin muka aikuinen, tai ainakin todella kypsä ikäisekseni. Olen tajunnut, ettei mikään siinä ollut normaalia.” 

Suomen onnistuneimpana sosiaalisena kokeiluna Otava pitää asunnottomuustyön Asunto ensin -mallia, jossa ajatellaan, että asunnon hankkiminen on etusijalla muihin tukitoimiin verrattuna. Mallin näkemys on, että omasta asunnosta käsin muiden sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ratkaiseminen helpottuu. 

“Aiemmin täytyi todistella sitä ja tätä ansaitakseen asunnon. Se on absurdia. Kuka koditon muka kykenee mittaviin ryhtiliikkeisiin? Kuiville pääseminen ei ainakaan kadulla onnistu, niin kuin ei mikään muukaan.” 

Ei niinikään paperirumbassa tai byrokratian rattaissa ajelehtiminen. 

“Asunnottomalle esimerkiksi tiliotteiden järjestäminen voi olla ylitsepääsemätön tehtävä.” 

Otava toivoisi, että tietoa lisättäisiin, jolloin ihmiset olisivat paremmin perillä oikeuksistaan ja vaihtoehdoistaan.  

“Minä en esimerkiksi tiennyt, että voisin hakea talvitakkia, silmälaseja tai lamppua sossusta.” 

Nykyisin Otava elää omien sanojensa mukaan hyvää elämää, omalla mittapuullaan ja tulevaisuutta suunnitellen. Eheytymistä ovat tukeneet erilaiset hoitojaksot ja terapia. Elämäntapaan sisältyy kuitenkin myös varautuneisuus ja ymmärrys kaiken ohimenevyydestä. 

“Ajattelen, että kaikki mikä minulla on, saattaa hävitä hetkessä. En uskalla kiintyä ja olen koko ajan varautunut nostamaan kytkintä.”  

Ajan saatossa Otava on korjannut suhdettaan toiseen vanhempaansa, ja ymmärtää nykyisin paremmin vanhempiaan ihmisinä, jotka kantoivat omia traumojaan ja ongelmiaan. Otavan elämää rikastuttaa hänen oikea perhe, valittu perhe, jota hän rakastaa ja jossa riittää. 

Omassa kodissa parasta on lukollinen ulko-ovi. Koti symboloi turvaa ja lämpöä. Vaikka ulos lähteminen ei enää pelotakaan samalla tavalla, kotiin palaaminen tuntuu joka kerta todella huojentavalta. 

Onnettomat sattumat ovat saaneet hauraan luottamuksen turvallisuuden tunteeseen säröilemäänkin, ja siitä muistuttaa tuoli asunnon ovea vasten öisin. 

“Menin ihan rikki, kun kerran kotiin tultuani ulko-ovi oli raollaan, ja ajattelin että luokseni oli murtauduttu.” 

Vasta myöhemmin selvisi, että asuntoon olivat erehdyksissään menneet naapuriasuntoa remontoimaan tulleet urakoitsijat, jotka poistuessaan olivat jättäneet oven auki. 

“Mitään ei oltu viety, mutta tunne siitä, että asunnossani oli ollut joku, oli hirveä.” 

Lukollisen ulko-oven jälkeen tulee lämpö. Kun opiskelija-asunnon omat patterit ovat kiinni, lämmittää Otava asuntoa sähköpattereillaan. Merkityksellistä on myös yksin oleminen. Ajoittain hän on asunut saman katon alla kumppaniensa kanssa, mutta kertoo kaipaavansa yksinoloa toisinaan niin voimakkaasti, että yhteinen tila on saattanut tuntua ahdistavalta.  

Jotkut illat Otava saattaa vain juoda viiniä, kuunnella musiikkia ja polttaa kynttilöitä. Ihan vain koska voi, ja se tuntuu ihanalta. 

“Ennen ajattelin kynttilöistäkin, että ne ovat rikkaiden ihmisten turhakkeita. Nykyään osaan arvostaa enemmän sitä, että teen kivoja asioita itselleni, kuten ostan kukkia pöytään tai jonkin kivan kahvikupin.” 

Sitten Otava katselee ikkunasta koiranulkoiluttajia. Pesutuvan oven väliin on joku jättänyt kiven. 

Haastateltavan nimi on muutettu.

Tiesitkö? Josna tarjoaa nuorille hyvää asumista ja arkea  

Joensuun Seudun Nuorisoasuntoyhdistys JOSNA on vuonna 2002 perustettu voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka toimintaa ohjaavia arvoja ovat luotettavuus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vastuullisuus. Yhdessä valtakunnallisen etujärjestön Nuorisoasuntoliiton (NAL) kanssa Josna pyrkii aktiivisesti edistämään nuorisoasumista ja nuorten osallisuutta osana toimijoiden verkostoa sekä paikallisesti että valtakunnallisesti.  

Josna vuokraa kohtuuhintaisia ja viihtyisiä asuntoja Joensuun alueella 16–29-vuotiaille henkilöille. Asukkailleen yhdistys tarjoaa erilaisia palveluita ja toimintaa, kuten maksutonta asumisneuvontaa ja –ohjausta sekä asukastoimintaa. Lisäksi yhdistys tuottaa palvelusopimuksiin pohjaavia maksullisia asumisen tukipalveluita ja järjestää myös asumiseen ja asumisvalmiuksiin liittyvää koulutusta.  

Yhdistyksen toiminta perustuu sosiaaliseen vahvistamiseen, jäsenneltyyn ja vuorovaikutukselliseen prosessiin, jossa asteittain parannetaan yksilön tai kohderyhmän yleisiä sosiaalisia taitoja ja valmiuksia, toiminnallisuutta, yhteisöllisyyttä, elämäntilannetta ja asemaa. Työskentelyn tavoitteena on elämänhallinnan tukeminen.  

Asumisen sisältöpalveluita on yhdistyksessä kehitetty useiden hankkeiden kautta, josta esimerkkinä lastensuojelutaustaisten nuorten asumista edistävä SOMA-toiminta. Yhdistys myös osallistuu monipuolisesti yhteistyöverkostoihin, joissa tähdätään nuorisoasumisen ja erityisryhmien asumisen kehittämiseen. 

Tutustu lisää Josnan tärkeään toimintaan heidän nettisivuillaan www.josna.fi. 

Jonna Nupponen
Kirjoittaja toimii yhdistyksessä tuottajana.